Masennus

Psykologian tutkija Bettina Von Helverson havaitsi, että masentuneet pohtivat huolellisemmin ja sitkeämmin valintoja. Samalla masentuneet luopuvat herkemmin tehtävän suorittamisesta.

Luotetaan siihen, että tämä tutkimus pitää paikkansa ainakin joidenkin osalta ja lähdetään purkamaan ajatuksia vähän prakmaattisemmin.

Puhuttaessa masennuksesta törmään useasti ja väistämättä kahteen koulukuntaan. En itse näe että olisi yhtä oikeaa masennusta, joten omissa silmissäni nämä koulukunnat edustavatkin ennemmin henkilön omaa suhtautumistaan masennukseen. Monesti kohtaa, että masennus on joko jumalallinen sairaus josta kärsii vain harvat, tai tila, jonka voi saada kuka vain. Keskustelun edetessä kliinisestä masennuksesta epätoivoon ja alakuloon, sekä testeihin joilla näitä eri diagnooseja tehdään, monesti ajatusmaailmamme kuitenkin enemmän tai vähemmän kohtaa ja syntyy nyanssi kokonaisuudessa, jota meidän ulkopuolisten on lopulta mahdotonta täysin nähdä. Mitä kaikkea masennuksesta voidaan siis ajatella?

Olet alalla tai et, oli statuksesi yhteisössäsi mikä tahansa, masennuksesta puhutaan monesti joko jumalallisena sairautena tai suhteellisen arkisena ikävänä tilana. Jopa väheksyvää astelemaa ilmenee paljon. Eri keskustelukumppaneista huomaa nopeasti kuinka hyvin hän on aiheesta perillä, ja myöskin sen, millaisiin elämänvaiheisiin hän on itse törmännyt, ja miten hän on voinut itse olla jollekin toiselle avuksi. Joskus törmää myös hieman outoon ihannointiin, koska erinäisistä mielenhäiriöistä saattaa aika ajoin syntyä trendi (kuten kiireestä on syntynyt oudon ihannoitu tila). Todellisista mielentaudeista kärsivä harvemmin ihannoi omaa syvää huonoa oloaan kuin myös kovalla resilienssillä kulkeva ihminen on monesti avoimempi keskustelemaan ilman syyttelyä tai tyrmäyksiä – heille on syntynyt kattavaa näkemystä. Vähän kuten vakavasta autokolarissa selvinneelle on syntynyt uudenlainen merkitys kiireelle.

Itse kuulun ainakin toistaiseksi siihen koulukuntaan joka näkee masennustilan pohjautuvan mieltä suojaaviin tekijöihin. Tahdon jo heti kättelyssä sanoa, että on typerää lyödä mitään teoriaa lukkoon, sillä on selvää, että 7.5 miljardin ihmisen ja heidän noin 60 000 ajatuksen päivävauhti miljoonissa eri kulttuureissa ja miljardeissa yhteisöissä mahdollistaa lähes jokaisen teorian mikä mieleen juolahtaa (puhumattakaan sisäistetäänkö ylipäänsä mitä ajatuksilla tarkoitamme). Pyrin siis ilmaisemaan näkemystäni selkeästi ja ymmärrettävästi. Kaikki koetut masennukset ovat takuuvarmasti toisistaan enemmän tai vähemmän eriäviä mitataan niitä millä tavalla tahansa, joten joudunkin haastamaan lukijan itsensä: ota ensimmäinen mieleesi tuleva kuva ”mielen itsensä rakentamasta” masennuksesta (ei neurologista tai traumaattista syytä). Haastan sen.

Masennus on mieltä suojaava tekijä. Oman uskomukseni selvitän hyvin raa’alla kielikuvalla ja se toimii jotakuinkin näin: ”Kun tarpeeksi sataa paskaa niskaan, mieli vetäytyy pitääkseen yllä toimintakyvyn.” Vetäytymisellä kuvaan apatiaa. Mieli ei enää suostu näkemään kokonaiskuvaa tai kokonaisuuksia, vaan keskittää huomionsa ”minuuteen” ja omaan käytökseensä ikään kuin pyrkimyksenä strukturoida itsensä sopivammaksi yhteisöönsä. Mieli ikäänkuin lamaantuu paikalleen rakentaakseen itsestään ”toimivan”. Kun paskaa sitten sataa enemmän ja jatkuvasti eikä muutosta asioihin synny, alkaa ympäristön merkitys vähitellen laskea, tunteet enenemissä määrin sivuutetaan ja ihmisestä muodostuu ikäänkuin toiminnallinen robotti jotta toimintakyky yhteisössä säilyy.

Yhteisönä voidaan pitää vaikka perhettä. Lapsi tai puoliso jonka tunteet kylmästi sivuutetaan, saattaa oppia ennemin tulemaan tilanteen kanssa toimeen kuin ”vaatimaan” hyväksyntää ja huomiota tunteilleen. On kuormittavaa esimerkiksi pettyä jatkuvasti huomion puutteeseen, ja mielellisesti tämä on ratkaistavissa siten, että ei yksinkertaisesti vaadi huomiota. Kompensoidaan se jotenkin toisin. Mitään ei kuitenkaan tapahdu kädenkäänteesä vaan ennemmin prosessina pitkällä aikavälillä. Etenkin lapset, joiden tähtenä äidit ja isät toimivat, ovat todella aseettomia jos heidän tunteensa ja tarpeensa vain sivuutetaan. Mitä he voivat tehdä? Heille syntyy kuva, että tämä on maailmani, ja että vaikka muualla on erillaista, tämä on juuri se minun maailmani joka minulle kuuluu. Minä olen tämän arvoinen mitä täällä nyt tapahtuu. Aikuiset eivät välttämättä elä niin hetkessä kuin lapset, joten heidän tunteiden turtuminen ja debressiivisten prosessien tapahtumasarja on salakavalaa, ja peittyy monesti esimerkiksi selittelyyn, syyttelyyn, tekemiseen tai alkoholiin. Jokatapauksessa ”syihin”. Tässäkin on huomioitavaa se, että toimintakyky säilyy tai jopa kiihtyy.

Pahasti masentunut vanhempi valitettavasti ja tahtomattaan tartuttaa sairautensa myös lapsiin.

Kun pahan olon aiheuttaja on aina ennemmän tai vähemmän oma suhde yhteisöön (ilman sosiaalisuutta ei ole myöskään sosiaalisesti opittuja tunteita ja siten ongelmia), tai ns ”kykenemättömyys” sopeutua yhteisöön minkä tahansa syyn vuoksi, tai yhteisön puute, tällöin eväät yksin selviämiseen on vähissä. Mieli yhä enenemissä määrin keskittyy vain itseensä, tilaansa ja rakentaa selviämismekanisminsa niillä rakennuspalikoilla mitä hänelle on elämänsä aikana kertynyt. Lapsilla niitä on vähän, aikuisilla hieman enemmän. Niillä rakennetaan suojakuori jolloin mieli ei ole enää niin vastaanottavainen uhkaaville tekijöille vaan ikäänkuin taistelee niitä vastaan. Yhä voimistuu maailmankatsomus, jolloin omat näkemykset ovat paljon vahvempia ja oikeampia kuin muiden, ja hyljeksitään voimakkaammin muiden näkemyksiä sillä ne koetaan uhkana heikoksi koetulle ja nyttemmin suojatulle minuudelle. Tai sitten lamaannutaan täysin ja koetaan huonoa oloa siitäkin. On hyvä huomata, että tätä me kaikki olemme arkielämässäkin. On tervettä tuntea itsensä hyväksi ja mielipiteensä päteviksi yms. On tervettä suojata itseään ja mieltään. On tervettä välillä haastaa keskusteluja ja on tervettä pitää turpansa kiinni. On tervettä kokea pahaa mieltä ja suuttua. Mutta silloin kun masennus syntyy mielellisen prosessin tuloksena, yksi omista näkemyksistäni on se, että mielen suojat on tällöin kertaalleen särjetty, ja sen sisin olemus on ”vetäytymässä suojaan”. Ihminen ei tällöin ole niin läsnä yhteisölleen miten hän itse haluaisi olla, koska kokee ettei saa siitä mitään. Silti nämä mielen toiminnalliset piirteet saattavat esiintyä, ja ne saattavat esiintyä voimakkaanakin. Oman arvon tunto välillä nousee, ja sitten toisella hetkellä se kokee itsensä niin heikoksi että hävettää. Henkilö pelkää pian, ettei koko minuus pysy omissa lapasissa, ja että se särkyy varmasti pian. Näin henkilö mielellisesti ja emotionaalisesti etäytyy hitaasti kaikesta, ja saattaa epätoivoisesti etsiä pelastusta kaikesta mikä saa hänet vähänkin tuntemaan itsensä hyväksi. Tai sitten hän lamaantuu entisestään.

Kun tällaisessa tilanteessa ryhtyy apua etsimään oman yhteisönsä ja sen toimintatapojen sisältä, saattaa helposti törmätä oravanpyörään ja päätyä yhtenään ihmettelemään, että mikä minussa on pohjimmiltaan vikana kun mikään ei koskaan kiinnosta vaikka kuinka yrittäisin olla ihmisten kanssa, ja että kaikki aina vain tuntuu yhtä paskalta ja olo on jatkuvasti arvoton tai turta. Syntyy pohdinta, että mikä minussa itsessäni on pohjimmiltaan vikana vaikka pieniä aavistuksia sisimmässään koko prosessista olisikin. Ihminen kun on niin kekseliäs löytämään vikoja niin itsestään kuin muista, että jos hän haluaa yhden helposti miellettävän syyn löytää, niin hän löytää sen. Milloin yhteisö on paska, milloin yhteiskunta. Milloin vikana on alkoholi, milloin oma heikkous ja huonous. Syyttelyllä kuitenkin ajaa itsensä nopeasti itsesääliin ja ”yksinkertaisiin vastauksiin ja osoitteluihin”. Kun ihminen kuitenkin viettää itsensä kanssa eniten aikaa, on luontevaa, että ihminen on itse oman itsensä paras tuntia ja tulkitsija. Tämä on jokaisen hyvä ymmärtää. Maailmankaikkeus ei ole mitään tietoa tai vastausta velkaa kenellekkään, eikä se sitä myöskään tarjoa. Me ihmiset olemme ne itse kaivaneet ja tulkinneet. Siten niitä täytyy myös itse itsestään pohjimmiltaan löytää. Jokainen on itse paras tulkitsemaan omaa sielun- ja ruumiinmaisemaansa. Siksi esimerkiksi psykoterapialla on ihmiseen voimakas vaikutus. Ihminen kohtaa toisen ihmisen joka ei voimistuta koettua huonoa oloa, vaan avaa henkilön omaa elämää ja vahvistaa hänen voimavaroja. Ja usko kun sanon, kaikilla on niitä epätoivoisimmillakin hetkillä. Psykoterapiassakin toimintaperiaate on samankaltaista kun aiemmin kuvailemani mielen prosessi: ajatukset jäsennetään uudelleen. Toisen henkilön konkreettinen läsnäolo, turvallinen ilmapiiri ja hyväksyntä on ikään kuin leima, joka hyväksyttää sisäistä muutosta konkreettiseen muotoon. Ja tämäkin on omanlaisensa prosessi, ei mikään kädenkäänteessä tapahtuva taikurin temppu.

Koulukiusaamisen myötä syntynyt aikuisiän masennus saattaa puhjeta vasta paljon myöhemmin esimerkiksi kriisin myötä (tai jopa ilman syytä). Tässä olisi yksi hyvä esimerkki mielen tiedostamattomista suojamekanismeista. Toimintakyky säilyy tilanteissa – kärsitään asioista myöhemmin yksinäisyydessä. Suojaava prosessi jolloin suhde yhteisöön säilyy, mutta minuus kärsii.

Hyvä, rakastava ja fiksu yhteisö on ensiarvoisen tärkeä ennaltaehkäisevä tekijä mielenterveydelle.

Itsensä masentuneiksi mieltävät kuvailevat tilaansa monesti ylianalysoivaksi ja päättämättömiksi, sekä toimintakykyään lamaantuneeksi, aivan kuten Bettina Von Helversonkin tutkimuksissaankin totesi, joten en usko että omakaan vallitseva ”teoria” olisi niin hatusta temmattu. On hyvä kuitenkin ymmärtää etteivät pelkät oireet selitä yhdenkään yksilön elämäntarinaa. Arvostan psykologiaa tieteenä suuresti, ja itseäni se todella kiinnostaa. Minua kiinnostaa myös aidosti ihmisten elämäntarinat, kertomukset, tapahtumat ja heidän oma historiansa sekä suhtautuminen kulttuuriin. Minua kiinnostaa myös heidän omat ajatuksensa siitä, miten heidän omat ajatuksensa ovat syntyneet. Nämä kaksi piirrettä itsessäni kulkevat kahta eri raidetta eikä kumpikaan ole jumalallisempi kun toinen tai pois sulje toistaan tai niiden mahdollisuuksia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

+ 45 = 50